Noin oon sanonut melkein liiankin paljon viimeisen kuukauden aikana, kun tuttuja tulee vastaan sitä mukaan kun tunnistaa. Mun kesä on sujunut rauhallisesti kavereiden kanssa ja lähes kaksi viikkoa olin partioleirillä. Itkin onnesta astuessani junaan 29.6 2014 klo 5.54 Libournesta Pariisiin ja itku jatkui hulluna kun näin vanhemmat Helsinki-Vantaan lentokentällä. Nyt mä ajattelin tehdä tälläsen viimeistelypostauksen niille harvoille, jotka tätä blogia vielä lukee, älkää järkyttykö.
Mun vuosi oli täysin erilainen kuin mitä oletin, niin hyvällä kuin huonollakin tapaa. Mä pääsin paikkoihin joista olin vaan haaveillut ja näin monenlaista perhe-elämää. Maistoin hyviä (ja huonoja) ruokia ja tutustuin ihmisiin ympäri maailmaa. Suomen järjestö (Explorius) hoiti hommansa erittäin hyvin ja tuki meitä vaihtareita vaikeillakin hetkillä. Myös soft-landing camp oli huippua!
Ranskan järjestöön en ollut yhtä tyytyväinen. Exploriushan on pohjoismainen järjestö ja aina kohdemaassa sitten on "hostaava" järjestö. Mun paikallisen järjestön työntekijät oli kirjaimellisesti röyhkeitä ja välinpitämättömiä ja pyysivät mm. kaverilta rahaa pöydän alta jotta ongelmilta vältyttäisiin. Koko järjestöstä tuli yleinen vitsi vaihtareiden keskuudessa, aluevalvojastamme puhumattakaan. Tämä nimeltä mainitsematon henkilö oli "liian kiireinen" etsimään uusia hostperheitä (ja hoitamaan muitakaan hommia) ja lykkäsi homman meille. Se kohta, missä aluevalvojasta puhutaan tukipylväänä ja lohtuna / rohkaisuna, oli homma oikeastaan aivan päinvastaista. Lähes jokainen saapui hänen luotaan itkien.
Sanon vielä tässä, ettei tän kirjotuksen ole tarkoitus suurennella asioita ja lisätä myllyyn vettä, vaan kertoa ne asiat mitä en vaihtovuoden aikana halunnut kertoa netissä. Kertoa se kolikon kääntöpuoli.
Moni täältä Suomesta on kysellyt, miksi vaihdoin perhettä ja usein sanon että "järjestön kanssa oli ongelmia". Totuus on, etten edes halunnut lähteä siitä ekasta perheestä. Tämä aikaisemmin mainittu nimetön henkilö oli perheiden puutteessa väittänyt mun olevan kaksikielinen ja valmiina puhumaan englantia perheen lasten kanssa. Perhe oli tästä närkästynyt ja ilmoittanut etteivät halunneet vaihto-oppilasta joka puhuu (tai noh, yrittää puhua) ranskaa. Sain haukut päälleni ja perhe meni vaihtoon.
Toinen hostperhe oli muuten vain täysin vääränlainen. Väkivaltainen ja kaahaileva alkoholisti-vanhempi ja perheen omat ongelmat liittyivät yhtäkkiä mun elämään, vaikka luulin ensimmäiset pari viikkoa päässeeni ihanneperheeseen. Mitä tahansa sanoin tai tein, kaikki oli väärin. Perhettä en voinut vaihtaa, sillä aluevalvojani päätteli perheen ongelmien johtuvan minusta, jolloin hänen mukaansa olisin palannut Suomeen. Helmi/maaliskuusta lähtien olin tosi surullinen ja alakuloinen, mitä harva ymmärsi oikeesti.
Tässä ylläolevassa tekstissä ei ole edes puolia kaikista niistä jutuista mitä näin ja koin, mutta se antaa hieman kuvaa menneestä vuodesta Ranskassa. Nyt saattaa jokunen ymmärtää, miksen tällä hetkellä itke sinne takaisin tai miksen puhu avoimesti mun vuodesta vaihtarina. Loppujenlopuks kaikki mitä sinä vuonna tapahtuu on arpapeliä. Hostperhe, koulu, muut vaihtarit, järjestö ja sijoitus. Mun vuosi oli kasvattava ja itsetutkiskelun aikaa. 16-17 vuotiaana on hyvä koetella rajoja ja nähdä mihin kaikkeen pystyy ja mitä haluaa elämältä. Ihan vaan noiden juttujen takia mä rohkaisen muita menemään vaihtoon, vaikkei tää teksti antais sellaista vaikutelmaa. Tää on vaan yks tarina tziljoonasta.
ehkä meen vielä käymään siellä, ehkä en. kattoo mitä elämä tuo vastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti